Kirjoittaja Tanja Savila

Työantajat ja työntekijät eivät kohtaa. Tämä on lause, jonka olen henkilökohtaisesti kuullut työnantajalta 13.2.2013, ja jonka henkilökohtaisesti allekirjoitan, ja johon henkilökohtaisesti toivon muutosta.

Vaikka itse olen ”vasta” 39-vuotias, olen huomannut työelämän muuttuneen huomattavasti vaativammaksi.  Työn vaatimukset kasvavat, vaaditaan erityisosaamista ja työmäärä tuntuu lisääntyvän kaiken aikaa. Melkein tehtävään kuin tehtävään tarvitaan koulutus ja ns. helpot työt ovat menneen talven lumia. Kaikki ihmiset eivät ole lukija tyyppejä, vaan tekijä tyyppejä.  Tähän vastatakseen hallitus on kaavaillut leikkaavansa oppisopimuskoulutuksesta vuoteen 2015 mennessä yli 30 miljoonaa euroa.

Eläkeiän nostaminen on päivän polttavin sana. Tammikuussa 2013 olevasta eläketurvakeskuksen tutkimuksesta selviää, ettei vanhuuseläkkeen saaneen työntekijän pitäminen palkkalistoilla houkuttele. Lisäksi noin 40 prosenttia työnantajista ilmoitti, etteivät he ole kovin kiinnostuneita yli 55-vuotiaista työntekijöistä.  Näyttää vahvasti siltä, että eläkeiän nostaminen ei ole toimiva, mitä keksitään tilalle?

Toisaalta, kun tulee eläkkeelle siirtymisiä, ei välttämättä oteta uutta tilalle, vaan vanhat tehtävät siirretään henkilölle, jolla on varmasti entisestään jo työtä riittämiin. Kustannustehokkuus on päivän sana joka vie työpaikkoja alta ja kuormittaa työssä olevia.

Tuntuu myös, että osa-aikaista työtä karsastetaan. Toki on tärkeää, että työ on koko-aikaista ja ihminen kykenee työllään elättämään itsensä. Tuntuu kuitenkin siltä, että nykyään olisi enemmänkin tarvetta osa-aikaiselle työlle. Osa työntekijöistä ei vain yksinkertaisesti jaksa tätä kiihtyvää työelämää, tai jonkin erityispiirteen vuoksi ei pärjää työelämässä. Ristiriitaista on, että työelämässä odotetaan henkilöltä 100 prosenttista panostamista, vaikka henkilön resurssit antaisivat myöden 70 prosenttiin.  Työttömyys on vahvasti myös rakenteiden syy. Tarvitaan yksinkertaisia, helppoja, hidastahtisia, stressittömiä työpaikkoja työntekijöille, joilla on motivaatiota ja halua mutta resurssit eivät kestä nykyajan työtä. Tarvitaan palkkatukea, tarvitaan välityömarkkinoita.

Tutkimusten mukaan neljän kuukauden työttömyysjakson jälkeen ihmisen motivaatio etsiä töitä alentuu. Jatkuvat ei oot eivät kohota mielialaa ja itsetuntoa. Mielestäni työpaikan etsimiseen tarvitaan konkreettista tukea, jotta työttömyys ei pitkity, mistä sellaista olisi saatavilla?

Kun ihminen sairastuu esimerkiksi diabetekseen, hänellä on tietty hoitopolku jota pitkin hän kulkee. On tukea, tietoa ja seurantaa. Miksi työttömäksi jäävä tuntuu jäävän ” ilmaan” ? Tutkimusten mukaan ihmisen elämässä tapahtuvat muutokset kuten avioero, vaikuttavat hyvinvointiin mutta vain tilapäisesti. Työttömyyskokemusten suhteen asiat näyttäisivät olevan kokonaan toisin. Kerran koettu työttömyys painaa ihmisten mieltä, ja alentaa psyykkistä hyvinvointia niin ettei se palaa enää entiselle hyvinvoinnin tasolle, vaikka yksilö työllistyisikin.

Ajattelen, että jokaiselle työtä haluavalle on löydettävä omien voimavarojen ja kykyjen mukaista työtä. Siinä eivät auta ikärajojen nosto tai nuorten yhteiskuntatakuu. Miten saamme kenttätasolla luotua työtehtäviä jotta työntekijät ja työnantajien toiveet ja tavoitteet kohtaavat?