Euroopan unionin perusoikeusviraston tekemä tutkimus eurooppalaisnaisten kokemasta fyysisestä tai seksuaalisesta väkivallasta julkaistiin pari viikkoa sitten. Tutkimus on laajin kansainvälisesti saatavilla oleva selvitys naisiin kohdistuvasta väkivallasta, ja siihen vastasi jopa 42 000 naista. Tulokset hätkähdyttivät monia: naisten kokema väkivalta on laajamittaista ja Suomessa se on toiseksi yleisintä koko Euroopassa. Suomessa 47 % vastanneista kertoi kokeneensa väkivaltaa 15 ikävuoden jälkeen.

Itse tutkimuksessakin todetaan, että tuloksia voivat selittää monet seikat, mikä on tietenkin otettava huomioon. Se, kuinka hyväksyttävää on ylipäänsä kussakin maassa kertoa tuntemattomalle haastattelijalle väkivallasta, vaihtelee paljonkin. Samoin on miesten ja naisten välisen tasa-arvon suhteen. Mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta on, sitä helpommin väkivalta paljastuu, ja sitä helpompi siitä pitäisi olla myös puhua. Nämä asiat on syytä pitää mielessä, kun kysytään miksi väkivaltatilaston kärjessä olivat nimenomaan Tanska ja Suomi. Toisaalta tuloksia selitetään myös esimerkiksi Pohjoismaisella tavalla naisten työskentelystä kodin ulkopuolella tai treffeillä käymisellä. Näitä ei kuitenkaan tulisi pitää erityisesti väkivallalle altistavina tekijöinä, vaan aivan tavallisena osana naisen elämää nyky-yhteiskunnassa.

Tulosten valossa naisiin kohdistuva väkivalta on edelleen niin eurooppalainen kuin suomalainenkin häpeätahra –  ja niin on myös miehiin kohdistuva väkivalta. Sellainen yhteiskunta, jossa ihmiset kokevat väkivallan ratkaisevan ongelmat, ei ole terve.  Suomen tulosten osalta huolta herätti myös se, millaisia tuntemuksia väkivallan kokemukset uhrille itselleen saavat aikaan. Muiden negatiivisten tunteiden ohella suomalaisista naisista 28 % tunsi häpeää, 34 % nolostumista ja 22 % syyllisyyttä. Huomioitavaa on myös se, että keskimäärin Euroopassa näitä tuntemuksia oli vähemmän kuin Suomessa. Ainakin tutkimuksen tulosten valossa näyttää siis siltä, että Suomessa uhrit kohdistavat itseensä negatiivisia tunteita enemmän kuin EU-maissa keskimäärin. Tämä luo edellytykset puhumattomuuden ja puuttumattomuuden kulttuurillemme. Väkivallasta on puhuttava yhteiskunnassamme vieläkin enemmän. Uhrien asemaa helpottaa tieto siitä, että on muitakin väkivaltaa kohdanneita ja väkivallan kierteestä pääsee eroon.

Kaikkea ei kuitenkaan tarvitsisi pukea juhlaviksi puheiksi, hienoiksi raporteiksi ja vaikeaselkoisiksi ohjeiksi. Tutkimustietokaan ei hyödytä, jos sitä ei osata soveltaa käytännössä. Meidän jokaisen on myös syytä tarkistaa omat asenteemme ja kykymme ottaa vaikeitakin asioita puheeksi. Meidän, joilla on vapaus puhua väkivallasta, tulisi puhua asiasta kuuluvalla äänellä. Meidän tulisi puhua väkivallasta joka paikassa. Meidän tulisi antaa voimakas viesti siitä, että se on väärin ja tuomittavaa. Meidän tulisi puhua siitä siksi, että uhrin ymmärrys totuudesta voimistuisi ja rohkeus avun hakemiseen vahvistuisi. Meillä jokaisella on velvollisuus vihdoin lopettaa Suomesta lähisuhdeväkivalta.

Kristiina Salonen, kansanedustaja.